Elämäni ensimmäinen NaNoWrimo on ohi. Olipa se huikea kokemus entiselle kirjallisuudenopiskelijalle, joka on ennen lähestynyt kirjallisuutta lähinnä tutkimusmielessä. Kirjoitusprosessi oli vaivan arvoinen. Olen saanut aikaiseksi pitkän käsikirjoituksen, 50 000 sanaa, Joskus aiemmin olen kyllä kirjoittanut pari novellia ja runoja (eikö me kaikki?). Pitemmät tekstit sen sijaan ovat kaikki jääneet kesken. Tämän marraskuun perusteella on syytä ajatella, että se on johtunut ennen muuta deadlinen puutteesta. Sen jälkeen kun kirjan ihmiset alkavat hahmottua ja tapahtumat rullata, on ihan mahdotonta lopettaa kirjoittamista. Se on kuin huumetta, siihen voi jäädä koukkuun! Jo ymmärrän, miksi maailmassa on niin paljon harrastajakirjoittajia.

Ensimmäiset noin 15 000 sanaa olivat ehdottomasti hankalimmat. Sen jälkeen pääsin kirjoittamisen rytmiin. Sain myös apua neuvosta, jonka joku kokeneempi kirjoittaja antoi jumittamiseen: aloita ihan toisesta henkilöstä tai tilanteesta ja ala sitten lähentää näitä kahta kertomusta toisiinsa. Se tuotti ensimmäisen yllätyksen. Kun kaksi aivan erillistä henkilöhahmoa kohtasivat, he alkoivat äkkiä olla vuorovaikutuksessa keskenään. Minä vain tarkkailin hahmoja ja kirjasin ylös heidän reaktioitaan. Alunperin pelkäsin aika lailla dialogin kirjoittamista, koska en ole tehnyt sellaista ennen. En osaa sanoa, onko dialogi onnistunutta. Ainakin sitä oli huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin olin ajatellut.

Aluksi ei mitään tahtonut tapahtua ja yritin kovasti etsiä juonta. Sitten löysin Stephen Kingin loistavan kirjan Kirjoittamisesta (On Writing). Se auttoi minua löytämään tarinan tapahtumavetoisuuden. Annoin tapahtumille paljon tilaa kehittyä, ja ne lähtivät aukenemaan omalla painollaan. Tekstin alkupuoli on siitä huolimatta paljon verkkaisempi kuin muu teksti, ja siinä on alkukankeutta. Vei aikansa löytää sopiva kirjoitusrytmi.

Ensin ajattelin kirjoittaa 2000 sanaa joka päivä. Sitten huomasin, että tarvitsen vapaapäiviä. Pidin viikonloput vapaata, ja muutaman arkipäivänkin. Sanatavoite nousi sen mukana 3000 sanaan päivässä, mikä oli aika sopiva tahti tähän projektiin. Välillä kirjoitin hyvän blues-levyn siivittämänä huomattavasti enemmän, toisinaan aika lailla vähemmän. Muutamina arkipäivinä en kirjoittanut, mutta podin niin huonoa omaatuntoa, että jälkikäteen ajatellen olisin päässyt helpommalla vain istahtamalla pariksi tunniksi koneen ääreen ja tekemällä lopun päivää mitä mielin.

Minulla on aika kova itsekritiikki, joten tehtävänasettelu sopi mainiosti. Tavoite ei NanoWrimossa ollut kirjoittaa 50 000 sanaa täydellistä laatukirjallisuutta. Tavoite oli kirjoittaa 50 000 sanaa. Piste.

Se avasi muutamia solmuja, joita minulle on muodostunut valkoisen paperin ja myöhemmin tyhjän tietokoneen näytön ääressä. Huomasin, että ei ole tärkeää koko ajan miettiä, tuleeko tekstistä hyvää. Kirjoittamisessa piilee vapaus, mutta se edellyttää ettei anna itsekritiikin jähmettää itseään toimintakyvyttömäksi. Laaja teksti on myös siinä mielessä vaativa, että pitäisi muistaa kaikenlaisia yksityiskohtia, joita on tullut 20 päivää aiemmin kirjoittaneeksi. Luonnollisesti monessa kohtaa ne ovat häipyneet mielestäni, joten tekstissä on pakostakin paljon epäloogisuuksia. Toisaalta voin lohduttautua ajatuksella, että useimmat ammattikirjailijatkin tekevät ensimmäisen luonnoksen ja sen jälkeen vähintään toisen. Tämä on ensimmäinen luonnos, ensimmäinen iso fiktioprojektini ja menestys jo siksi, että sain kirjoitettua tavoitteeni täyteen – oli se hyvää tekstiä vai ei.

Olen vakuuttunut nyt käytännössä, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Vaikka en ikinä saisi tehtyä mitään julkaisukelpoista, kirjoittaminen tuo minulle nautintoa, kun se sujuu. Joskus joutuu vääntämään väkipakolla, mutta se kannattaa. Kun on päässyt huteran paikan yli, tarina saa jälleen ilmaa siipiensä alle.

Pirkko Saisio muisteli torstaina televisiossa näytetyssä dokumentissa Ammatti: Suomalainen kirjailija kirjoittaneensa ainakin kahdeksan käsikirjoitusta ja lähettäneensä ne kustantajalle, ennen kuin ensimmäinen julkaisupäätös syntyi. Minusta koko kustantamispuuha vaikuttaa lähinnä masentavalta, saati julkisuus, eli että joutuisin äkkiä valokeilaan. Enää en kuitenkaan aio miettiä sellaisia asioita kirjoittaessani, vaikka ennen olen kokenut juuri tämän asian esteeksi. Emily Dickinson ei elinaikanaan julkaissut mitään, vaikka hän on luonut muutamia maailman parhaista runoista. Tässä kuussa olen tajunnut, miten kirjoittamisen kokemus on ainutlaatuinen, se riittää jo itsessään, vaikka ei kirjailijaksi asti koskaan kasvaisi.