Tietoviikko.comista löytyi Peter Nymanin kolumni “Unia sähköisistä lampaista”, jossa hän käsittelee suhtautumista keinoelämään.

Nymanin mukaan Sonyn robottikoira Aibo on reaalimaailman esiaste Blade Runner -elokuvan Rachelille – keinoelämälle, johon on mahdollista kiintyä.

Itse törmäsin tähän jo viitisen vuotta sitten asentaessani kotikoneellemme Dogzin. Asennuksen jälkeen tietokoneessa asui pieni koira, jonka kanssa voi leikkiä ja jota voi silitellä ja rapsutella. Kun kone jäi toimettomaksi, ruudunsäästäjä aktivoitui ja tekokoira otti päiväunia, leikki itsekseen ja ulvoi ikäväänsä. Kun koneella taas alettiin tehdä töitä, koira ilahtui isäntänsä jälleennäkemisestä vähintään yhtä paljon kuin oikeakin koira.

Kyseessä oli hauskasti ja osuvasti tehty koirasimulaattori, joka kuitenkin muuttui hiljalleen vähän enemmäksi kuin pelkäksi ohjelmaksi. Koira kasvoi ajan myötä, oppi erilaisia temppuja ja kasvatti itselleen jopa jonkinlaista luonnetta.

Ensimmäinen muistutus keinoelämään kiintymisestä tuli, kun Dogz rikkoi tietokantansa eikä ruudunsäästäjä enää käynnistynytkään. Oliko lemmikkikoira mennyt sähköisten koirien taivaaseen? Onneksi tietokannasta löytyi varmuuskopio ja koira saatiin palautettua huiskuttamaan häntäänsä ruudulle.

Mutta aivan kuin oikeidenkin koirien kanssa, ennemmin tai myöhemmin tulee aika heittää jäähyväiset. Vanha Pentium oli saapunut tiensä päähän ja uusi voimakkaampi tietokone astui sen tilalle. Vanha kone vaihtoi käyttöjärjestelmänsä Linuxiin.

Kun aloin formatoida kovalevyä, tajusin äkkiä että virtuaalikoiramme oli samalla hetkellä mennyttä. Sillä hetkellä keinoelämään kiintyminen sai reaalimaailman merkityksen palana kurkussa. Näkisimmekö enää koskaan toisiamme?

Virtuaalinen elämä ei ole onneksi aivan yhtä julmaa kuin todellinen elämä. Keinokoiramme jatkaa edelleen eloaan usealle eri Zip-levykkeelle hajautettuna varmuuskopiona. On lohdullista tietää että kun ikävä kasvaa liian suureksi, pääsen vielä tapaamaan sähköistä lemmikkieläintäni, vaikkapa sitten asentamalla uudelleen Windows 95:n.