Jokasyksyiseen tapaan Suomessa on jälleen aloitettu taivastelu korkeakouluopiskelijoiden pitkistä valmistumisajoista ja nitinä siitä, miten opiskelijoita pitäisi päästä rankaisemaan lukukausimaksuilla.
Uutisia! Olen empiirisesti selvittänyt, miten valmistumisajat saadaan kohtuullisiksi. Havaintojeni perusteella tarvitsee vain poistaa seuraavat, suomalaisille yliopistoille leimalliset piirteet (10 kohdan lista):
1. Ylikuormitetut tutkintovaatimukset, jotka koostuvat pitkälti puoli opintoviikkoa kerrallaan koottavasta yleisestä sälästä.
2. Jokaisen jonkin laitoksen henkilökuntaan kuuluvan oikeus teettää opiskelijoilla ainakin yhden opintoviikon edestä turhan tuntuisia opintoja omasta lempiaiheestaan.
3. Pakolliset massaluennot, jotka pidetään maanantaisin 8-10 yliopiston suurimmassa auditoriossa ja jotka koostuvat yleensä hiljaisesti mumisten esitetyistä jonninjoutavista itsestäänselvyyksistä (“Tämä kurssi on johdatus mmm…öh…ja mmmm:n metodologiaan”).
4. Jankkaavat jaarittelijat, joita ei koskaan olisi pitänyt pakottaa tutkijankammioistaan liitutaulun ääreen.
5. Proseminaarit, seminaarit, gradupiirit ja muut pakolliset istunnot, joissa opiskelijat tuhlaavat toistensa aikaa etsimällä kirjoitusvirheitä edellisenä yönä kokoon kyhätyistä esityksistä.
6. Strategisille paikoille linnoittautuneet eksentrikot, joille sopiva laitos ei sijaitse yliopistossa.
7. Pakollinen ruotsinkoe.
8. Pakolliset harjoituskurssit, joita järjestetään vain pääaineopiskelijoille ja kahdelle sivuaineopiskelijalle kerrallaan.
9. Tenttikirjat, joita on todistettavasti vain yksi kappale – nähty viimeksi vuonna 1987 kyseisen oppiaineen professorin työhuoneessa.
10. Elämiseen riittämätön opintotuki, joka pakottaa töihin opiskeluaikana, ja sitten rankaisee hankituista tuloista.
Ihme kyllä olen itse valmistunut kaikista näistä yliopistolaitoksen pullonkauloista huolimatta, joten tässä kohtaa ei päde sanonta ketuista ja pihlajanmarjoista. Läheltä tosin piti, ettei kärsivällisyyteni loppunut ennen kaikkia yleisopintoja (joita tuntui riittävän joka alalta – valitettavasti en enää pysty muistamaan, miltä).
Jos haluaa puhtaan ammattitutkinnon ilman turhia krumeluureja, ainahan voi mennä vaikkapa ammattikorkeakouluun.
Yliopiston tarkoitus on kai antaa vähän monipuolisempi kuva asioista, siksi yleisopintoja ja sen sellaista lienee opintovaatimuksissa sen verran kuin sitä on. Toisekseen keskeinen osa yliopistoa on tutkimus, joten myös seminaarit ja harjoitustutkielmat ovat perusteltuja.
Mitä tulee opintotuen nostamiseen, keneltä tulisi vastaavasti ottaa pois? Ymmärtääkseni Sauli ei ilkeyttään ole jakamatta rahaa, hänellä ei yksinkertaisesti sitä ole niin paljon kuin kaikki haluaisivat.
Yliopisto instituuttina tai yksittäisinä korkeakouluina ei toki ole täydellinen ja monta asiaa voisi tehdä toisinkin, mutta ei siitä kannata mitään suoraa ja mahdollisimman helppoa ja nopeaa putkea tehdä.
On valitettavaa, ettei opintotukeen ole antaa enempää rahaa, sillä opiskelijan asema on täysin kestämätön verrattuna esim. eläkeläisten, työttömien ja sairaspäivärahalla elävien ihmisten tilanteeseen. Tämä siksi, että opiskelijan oletetaan maksavan elämänsä lainarahalla: mikään muu ryhmä Suomessa ei joudu käyttämään velkarahaa perustarpeidensa tyydyttämiseen. Velan sijaan moni tahtookin omaa rahaa, ja tekee töitä, mikä puolestaan hidastaa opintoja, mikä puolestaan saa lehdet kirjoittamaan opiskelijoiden laiskuudesta, ahneudesta ja kulutuksesta…
Uskoisin, että Riitta viittasi juuri tähän. Opintotukiremontti on monimutkainen asia, mutta sitä miettiessään kannattaa myös miettiä, että lyhentyneestä opiskeluajasta tulisi todennäköisesti säästöjä ja luultavasti työmarkkinoille pukkaavat valmistuneet toisivat puolestaan veromarkkoja. Ja kannattaa muistaa, että kaltaiseni yhdeksännen vuoden vakitöissä käyvät opiskelijat tykkäisivät myös valmistua; valitettavasti se on aika hiton rankkaa täyden työviikon rinnalla. Menin töihin, koska tukikuukaudet loppuivat, ja nyt koetan saada gradun ulos, ehkä jo ensi syksynä, mikäli töissä alkanut projekti ei räjähdä käsiin. Töiden takia en voi osallistua pakollisille kursseille, ja tarvitsen ne eurot jotka töistä saan joten en voi ottaa päivää viikossa vapaaksi. Valinnanvaraa ei ole.
Elämiseen riittävä opintotuki ei tarkoita automaattisesti suoraa putkea yliopiston läpi: se tarkoittaa ihmisarvoista elämää ja mahdollisuutta tehdä valintoja pakon sijaan. Nyt joudun jatkuvasti pukkaamaan valmistumiseni varasijalle.
Radikaalimman näkemyksen aiheesta tarjoaa Jukka Korpela kirjoituksessaan
Tuhoutukoon koulutus, tulkoon oppiminen [1], jossa ehdotetaan koko koulutusjärjestelmän purkamista. Vaikka ajatus kuulostaisi sinänsä liian radikaalilta, niin kirjoitus kannattaa mielestäni lukea, koska se tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisen näkökulman oppimiseen ja opettamiseen.
[1] http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/koulu.html
Korpelalle Amen. Itse onneksi aikoinani suuntauduin alalle, jossa osaaminen vaikuttaa työnsaantiin enemmän kuin muodollinen koulutus. Oppilaitoksen yleiskurssit maistuivat aikoinaan puulta, ja ensimmäisten freelance-hommien jälkeen ei luentomuotoinen opiskelu enää juurikaan kiinnostanut.
Kirjoja voi lukea tai kaverille kilauttaa aina silloin kun täytyy saada tietoa jostain tietystä aiheesta. Kaikille aloillehan metodi ei tietenkään sovi – en haluaisi joutua esim. pelkästään työssä oppinsa saaneen silmälääkärin leikattavaksi, ainakaan ko. henkilön uran alkuvaiheissa.
Sopivasti omiin kiinnostuksen kohteisiin syventymällä on kuitenkin ollut mahdollista päästä kivoihin duuneihin käsiksi. Nuoren ihmisen elämää ei pitäisi hukata pakkopullaluentoihin, vaan panostaa enemmän vaikka ammatinvalinnanohjaukseen, jolloin ei tarvitsisi sietää perusleipääntyneitä työntekijöitäkään…