Tänään löysin urheilulajini! Mahtavaa! Kiitos kuuluu nuorelle naiselle, joka viime viikolla kolahti kesken taijin seisomisharjoitusten pyörtyneenä leuka edellä lattiaan. Seuraus: viisi tikkiä ja aivotärähdys. (Kohtalon leikkiä: hän oli kuulemma vaihtanut kung-fun lempeään taijihin välttääkseen loukkaantumisia.)

Taiji-opettajamme ymmärsi kolahdusturmasta entistä selvemmin, miten rankkaa meille keltanokille on ylipäänsä seisoa oikein, saati kävellä tietoisesti. Kylmä hiki on joka toisen otsalla, vaikka emme varsinaisesti tee mitään, yritämme vain välttää olemasta johonkin päin kippuralla.

Kotiharjoituksia varten saimmekin eilen monisteen, josta yllättäen löysin elämäni liikuntalajin ohjeet. Semisupiini taiji: maataan polvet koukussa selällään. Annetaan itselle aikaa rauhoittua ja olla hiljaa paikallaan. Tärkein ohje: älä kiirehdi. Aaah, tätä liikuntaa aion harrastaa paljon, paljon!

(Taustaa niille, joita kiinnostaa: kuulun niihin ihmisiin, jotka koulun liikuntatuntien aikana menettivät kiinnostuksensa kaikkiin kuviteltavissa oleviin liikuntalajeihin. Olen toki etsinyt – ratsastanut tarpeeksi tietääkseni, etten tule ikinä rentoutumaan hetkeksikään hevosen selässä, hiihtänyt sen verran että päätin vastedes KÄVELLÄ isot, puustoiset mäet alas (kyllä, kaikki nauravat ja vajaanhan ne sukset parin kerran jälkeen jäivätkin), käynyt uimassa (kun järvivesi on 22-asteista, mikä ei aivan riitä ympärivuotiseksi harrastukseksi), kokeillut kolmen oppitunnin ajan modernia tanssia (hyp, hyp, plääh). Kesän ajan haukutin koiria ja huvitin ihmisiä potkimalla kickbikea kotikulmilla Kerran pyllähdin alamäessä ojaan – osasyynsä tapaturmassa oli herkeämättä vahtivilla silmillä, jotka seurasivat kiemurtavaa etenemistäni läheisen huoltamon pihalta niin kiinteästi kuin kyseessä olisi ollut suomalaisten suoritus talviolympialaisissa. Havuja, perkele!)