El�m�ni ensimm�inen NaNoWrimo on ohi. Olipa se huikea kokemus entiselle kirjallisuudenopiskelijalle, joka on ennen l�hestynyt kirjallisuutta l�hinn� tutkimusmieless�. Kirjoitusprosessi oli vaivan arvoinen. Olen saanut aikaiseksi pitk�n k�sikirjoituksen, 50 000 sanaa, Joskus aiemmin olen kyll� kirjoittanut pari novellia ja runoja (eik� me kaikki?). Pitemm�t tekstit sen sijaan ovat kaikki j��neet kesken. T�m�n marraskuun perusteella on syyt� ajatella, ett� se on johtunut ennen muuta deadlinen puutteesta. Sen j�lkeen kun kirjan ihmiset alkavat hahmottua ja tapahtumat rullata, on ihan mahdotonta lopettaa kirjoittamista. Se on kuin huumetta, siihen voi j��d� koukkuun! Jo ymm�rr�n, miksi maailmassa on niin paljon harrastajakirjoittajia.

Ensimm�iset noin 15 000 sanaa olivat ehdottomasti hankalimmat. Sen j�lkeen p��sin kirjoittamisen rytmiin. Sain my�s apua neuvosta, jonka joku kokeneempi kirjoittaja antoi jumittamiseen: aloita ihan toisesta henkil�st� tai tilanteesta ja ala sitten l�hent�� n�it� kahta kertomusta toisiinsa. Se tuotti ensimm�isen yll�tyksen. Kun kaksi aivan erillist� henkil�hahmoa kohtasivat, he alkoivat �kki� olla vuorovaikutuksessa kesken��n. Min� vain tarkkailin hahmoja ja kirjasin yl�s heid�n reaktioitaan. Alunperin pelk�sin aika lailla dialogin kirjoittamista, koska en ole tehnyt sellaista ennen. En osaa sanoa, onko dialogi onnistunutta. Ainakin sit� oli huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin olin ajatellut.

Aluksi ei mit��n tahtonut tapahtua ja yritin kovasti etsi� juonta. Sitten l�ysin Stephen Kingin loistavan kirjan Kirjoittamisesta (On Writing). Se auttoi minua l�yt�m��n tarinan tapahtumavetoisuuden. Annoin tapahtumille paljon tilaa kehitty�, ja ne l�htiv�t aukenemaan omalla painollaan. Tekstin alkupuoli on siit� huolimatta paljon verkkaisempi kuin muu teksti, ja siin� on alkukankeutta. Vei aikansa l�yt�� sopiva kirjoitusrytmi.

Ensin ajattelin kirjoittaa 2000 sanaa joka p�iv�. Sitten huomasin, ett� tarvitsen vapaap�ivi�. Pidin viikonloput vapaata, ja muutaman arkip�iv�nkin. Sanatavoite nousi sen mukana 3000 sanaan p�iv�ss�, mik� oli aika sopiva tahti t�h�n projektiin. V�lill� kirjoitin hyv�n blues-levyn siivitt�m�n� huomattavasti enemm�n, toisinaan aika lailla v�hemm�n. Muutamina arkip�ivin� en kirjoittanut, mutta podin niin huonoa omaatuntoa, ett� j�lkik�teen ajatellen olisin p��ssyt helpommalla vain istahtamalla pariksi tunniksi koneen ��reen ja tekem�ll� lopun p�iv�� mit� mielin.

Minulla on aika kova itsekritiikki, joten teht�v�nasettelu sopi mainiosti. Tavoite ei NanoWrimossa ollut kirjoittaa 50 000 sanaa t�ydellist� laatukirjallisuutta. Tavoite oli kirjoittaa 50 000 sanaa. Piste.

Se avasi muutamia solmuja, joita minulle on muodostunut valkoisen paperin ja my�hemmin tyhj�n tietokoneen n�yt�n ��ress�. Huomasin, ett� ei ole t�rke�� koko ajan mietti�, tuleeko tekstist� hyv��. Kirjoittamisessa piilee vapaus, mutta se edellytt�� ettei anna itsekritiikin j�hmett�� itse��n toimintakyvytt�m�ksi. Laaja teksti on my�s siin� mieless� vaativa, ett� pit�isi muistaa kaikenlaisia yksityiskohtia, joita on tullut 20 p�iv�� aiemmin kirjoittaneeksi. Luonnollisesti monessa kohtaa ne ovat h�ipyneet mielest�ni, joten tekstiss� on pakostakin paljon ep�loogisuuksia. Toisaalta voin lohduttautua ajatuksella, ett� useimmat ammattikirjailijatkin tekev�t ensimm�isen luonnoksen ja sen j�lkeen v�hint��n toisen. T�m� on ensimm�inen luonnos, ensimm�inen iso fiktioprojektini ja menestys jo siksi, ett� sain kirjoitettua tavoitteeni t�yteen – oli se hyv�� teksti� vai ei.

Olen vakuuttunut nyt k�yt�nn�ss�, ett� kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Vaikka en ikin� saisi tehty� mit��n julkaisukelpoista, kirjoittaminen tuo minulle nautintoa, kun se sujuu. Joskus joutuu v��nt�m��n v�kipakolla, mutta se kannattaa. Kun on p��ssyt huteran paikan yli, tarina saa j�lleen ilmaa siipiens� alle.

Pirkko Saisio muisteli torstaina televisiossa n�ytetyss� dokumentissa Ammatti: Suomalainen kirjailija kirjoittaneensa ainakin kahdeksan k�sikirjoitusta ja l�hett�neens� ne kustantajalle, ennen kuin ensimm�inen julkaisup��t�s syntyi. Minusta koko kustantamispuuha vaikuttaa l�hinn� masentavalta, saati julkisuus, eli ett� joutuisin �kki� valokeilaan. En�� en kuitenkaan aio mietti� sellaisia asioita kirjoittaessani, vaikka ennen olen kokenut juuri t�m�n asian esteeksi. Emily Dickinson ei elinaikanaan julkaissut mit��n, vaikka h�n on luonut muutamia maailman parhaista runoista. T�ss� kuussa olen tajunnut, miten kirjoittamisen kokemus on ainutlaatuinen, se riitt�� jo itsess��n, vaikka ei kirjailijaksi asti koskaan kasvaisi.