Viranomaistoimintaa on viime aikoina arvosteltu kärjekkäästi. Syynä on valtiovallan hidas liikkeellelähtö ja kankea tiedonkulku Kaakkois-Aasian katastrofin yhteydessä. Olen joskus itsekin osallistunut vuoden ajan yhteen UM:n projektiin. Tämän kokemuksen pohjalta kulmakarvani kohosivat vain aavistuksen verran, kun näin televisiouutisissa Yrjö Länsipuron selittävän, ettei omaisten puheluihin pystytä vastaamaan, koska käytettävissä on kriisipuhelimessa vain kolme puhelinlinjaa.

Siinä kiteytyi loistavasti aikakausi, jossa osa valtion laitoksista yhä elää. Olen kuitenkin varma, että ulkoasiainministeriössä on opittu tapaninpäivän jälkeen enemmän kuin moneen vuosikymmeneen sitä ennen. Syyllisten etsintä tietenkin jatkuu, mutta mielestäni se on pääosin turhaa. Minulle on jäänyt tuntuma, että ulkoasiainministeriön virkamiehet tekevät kapasiteettinsa rajoissa sen, mihin kykenevät. Poliittinen vastuu taas lepää muualla kuin toteuttajataholla.

Sen sijaan keskustelua pitäisi mielestäni laajentaa yleisemminkin isojen (valtion) laitosten toimintaan. Byrokraattisuus, penseys, täydellinen haluttomuus asiakaspalveluun ja mammuttimainen aikaansaamattomuus leimaavat vielä varsin montaa instituutiota.

Itse valitsen omaksi vuoden mammutiksi liikenne- ja viestintä(!)ministeriön hallinnonalaan kuuluvan ajoneuvorekisterikeskuksen, tuttavallisesti AKE:n. Jokseenkin etäinen sukulaiseni poistui kesällä ajasta iäisyyteen jättäen jälkeensä mm. vanhan auton. Olen pakosta joutunut hoitamaan hänen asioitaan parhaan taitoni mukaan siitä lähtien, ja paperia onkin kertynyt noin 20 sentin pino.

Kaikkien muiden tahojen kanssa on syntynyt vähintään jonkinlainen keskusteluyhteys, mutta AKE on osoittautunut kerta toisensa jälkeen mahdottomaksi neuvottelukumppaniksi. Sieltä ei saa tietoa. Sieltä ei saa palvelua. Sieltä ei saa muuta kuin laskuja ja maksumuistutuksia. Olen soittanut. Olen kirjoittanut kirjeitä. Olen soittanut jälkeen. Olen pyynnöstä faksannut. Olen soittanut uudelleen. Mikään ei vaan toimi, vastassa on aina uusi ihminen, joka järkähtämättä väittää, ettei millekään asialle voi tehdä mitään. Kukaan ei ole asiastani koskaan kuullutkaan ja kaikki lähettämäni selvitykset katoavat kafkamaisen vääjäämättä, vaikka ne on pistetty matkaan virkailijan pyynnöstä ja hänen ohjeidensa mukaan.

Erinomainen esimerkki AKE:n toiminnasta oli, että soittaessani sinne syyskuussa ja kysyessäni asioiden edistymisestä minulle kerrottiin, etteivät he tiedä, onko kirjeeni tullut perille, koska “täällä on vielä avaamatta huhtikuun postia”. AKE:n uusimmasta yhteydenotosta päätellen se on avaamatta edelleen.