Näkymä rannalta antaa ajattelemisen aihetta: Kenelle kirjoitat?

Itse olen pitänyt kirjoittamista puhumisen läheisenä sukulaisena. Teenpä sitten blogijuttua, kirjaa, luentomateriaalia tai konseptisuunnitelmaa, mielessäni on utuisena hahmona kohderyhmäni edustaja eli se, jonka hyväksyvää nyökkäystä haen. Eikä tuo rajoitu pelkästään kirjoittamiseen. Sivustoja tai ohjelmia tehtäessä on niin ikään kuvittelen mielessäni loppukäyttäjän, jota varten ohjelmaani teen.

Tässä ajattelussa on kuitenkin hyvät ja huonot puolensa…

Joskus mielikuvituslukijat ovat kovin kriittistä porukkaa. Saattaa käydä niin ettei huvita kirjoittaa oikein mistään: voin jo kuulla mielessäni kohderyhmän huutelevan “boring! tylsää!!” tai “wanha!!”. Kiinnostus kirjoittamiseen laimenee eikä oikein mikään tunnu hauskalta.

Silloin tällöin kohderyhmä on hukassa: ei olekaan mitään kohderyhmää ja kirjoittamista tulee tehtyä vain rutiinien vuoksi. Jutut vaikuttavat tylsiltä eikä niistä saa sellaista mielihyvää joka innostaisi jatkamaan.

Jos juttu kerää kommentteja tai viittauksia, ongelma yleensä katoaa hyvin nopeasti. Lukijoita onkin oikeasti olemassa ja heiltä tulevat reaktiot tekevät kirjoittamisesta vuoropuhelua – sitä mihin alunperin pyrittiinkin. Monille tämä yhteinen blogistanimme lienee erinomainen kohderyhmä.

Kirjoittajien ja lukijoiden välinen vuorovaikutus onkin suuri osa sitä viehätystä mikä erottaa blogit tavallisista kotisivuista. Olkoot vuorovaikutus sitten kommentteja, linkkejä toisista blogeista tai numeroita top-listalla.

Joillekin kohderyhmä voikin olla oma itse. Tämä on yksi alkuperäisiä weblog-sanan (“surffauksen lokikirja”) lähtökohtia: tehdään muistiinpanoja mielenkiintoisista asioista myöhemmin lueskeltavaksi.

Ja sitten on toki niitä, jotka eivät edes halua kohderyhmänsä hyväksyviä nyökkäyksiä, päinvastoin.

Kenelle sinä kirjoitat?