Tuhannen keskeneräisen asian hullunmyllyssä tulin äkkiä ajatelleeksi, mistä ylipäätään on peräisin käsitys, että kaikki dilemmat ratkaistaan yksi kerrallaan. Samalla muut elämänalueet pysyvät moitteettomassa kuosissa. Televisiosarjoista. Tiedättehän: kaikki tavarat kiiltelevät paikoillaan, ihmiset bailaavat, käyvät töissä ja harrastavat veneilyä tyytyväisinä, vaikka heillä on meneillään iso remontti, vakava sairaus tai selvittämätön murha lähipiirissä. Tästä sadunomaisesta ratkaisusta on kiittäminen virtaviivaisia lavasteita ja käsikirjoittajia, joille on opetettu, että tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Alussa on ongelma, sitten ongelmaa käsitellään, lopussa ongelma on ratkaistu. Seuraavassa jaksossa uusi teema.

Vähitellen olen siirtynyt katsomaan yhä enemmän tositeeveetä. Se ei ole mikään tietoinen ratkaisu. Minua ovat vain kiinnostaneet miljoonien muiden lailla ns. ihan tavalliset ihmiset, jotka pistetään jonkin ongelman eteen rajattuihin oloihin. Sitten katsotaan, miten ryhmädynamiikka pelaa ja mitkä ihmiset suoriutuvat parhaiten. Keinotekoista se tietenkin on, ja käsikirjoitettua. Ymmärrettävästi ihmiset käyttäytyvät suuren osan ajasta yhtä kiinnostavasti kuin labaratoriorotat syötävää etsien ja makuupaikkaansa pedaten. Ohjelman tekijät siis materiaalista pitkälti nostavat esiin, mitä katsovat tarpeeksi jännitteiseksi ja tarinan kaaren kannalta tärkeäksi. Arjesta poikkeava on myös alkutilanne: monet Talon rakentajat eivät voisi irrottautua muusta rutiinista pelkkään elementtitalon pystytykseen pariksi kuukaudeksi.

Sami on luvannut ilmoittaa minut Vaarallisiin kuskeihin (Britain’s Worst Drivers), jos formaatti joskus tuodaan Suomeen. Kytkimet palavat ja kyynelet valuvat, mutta joku saa Jaguarin! Suomessa palkinnot ovat usein vaatimattomampia kuin ulkomailla, joten todellista juonittelua, panettelua ja parjaamista nähdään vähemmän. Kyse ei silti kokonaan ole palkinnon arvosta. Olen vertaillut suomalaistyttöjen reilua, pärjäävää ja avointa asennetta amerikkalaisten muotinukkien käytökseen esimerkiksi miljönäärien ja mallitoimistosopimusten tavoittelussa. Näkee, että meillä tasa-arvoinen ja vapaa kasvatus ei ole mennyt hukkaan vaan sanomisen ja olemisen vapaus vallitsee. (Minua se ilahduttaa, mutta tietysti aina löytyy myös kauhistelijoita, joiden mielestä on kamalaa esiintyä ilman ripsiväriä, kiroilla tai juoda olutta oikein televisiossa.)

Diilin lopetusjakso tulee epäilemättä rikkomaan taas katsojaennätyksiä. Monet pitävät sen keulahahmoksi valittua Jari Sarasvuota ällöttävänä. Kunnioitan häntä, kuten muitakin ihmisiä, jotka luovat menestystä paitsi itselleen myös muille. En usko mihinkään miesten maailmanlaajuiseen salaliittoon, jonka tehtävä on pitää naiset pois johtopaikoilta. Diilin jaksot ovat kuitenkin havainnollistaneet muun muassa lasikaton syntymisen erinomaisella tavalla: moni ryhmä pitää huolen siitä, että johtamiseen avoimesti halukkaat ja kykenevät naiset karsiutuvat jo alkuvaiheissa. Kun loppupeleissä sitten ovat mukana vain kaikkein miellyttävimmät ja sopuisimmat kilpailijattaret, havaitaan yllättäen ettei heissä ole tarpeeksi särmää johtopaikoille. He ovat liian mukavia ja varovaisia – tai ovat liian uskottavasti eläytyneet sellaisiksi. Vaan kumpi voittaa, möllimoodiin putoamisesta moitittu mutta kunnioitusta herättävä Jan vai aggressiviisuuteen asti tehokas nuori Olli, tuo myyntitykkien superkanuuna?