Muutama viikko sitten netissä tapahtui jonkinlainen naksahdus. Yllättäen joka paikassa alkoi tulla vastaan kirjoituksia Twitteristä: mistä oikein on kyse? muuttaako tämä maailmaa? ketä kiinnostaa?
Olin tutustunut jo aiemmin palveluun sen verran, että tiesin kyseessä olevan jonkinlaisen chatin, blogin ja yhteisöpalvelun risteytyksen: palvelun, jossa voi linkittää käyttäjäprofiiliaan kavereihinsa ja lähettää paivityksiä, joilla kerrotaan missä on ja mitä tekee. Lisämausteena palvelu toimii yhteen kännyköiden kanssa, niin että omien ja kaverien tekemisiä voi raportoida ja seurata liikkeellä ollessaan. Luokittelin kuitenkin itseni silloin “ketä kiinnostaa??” -kategoriaan. En usko, että menoni ja tekemiseni kiinnostavat ketään niin paljon. Mutta pakkohan Twitteriin ja muihin kaltaisiinsa palveluihin oli syventyä, kun kerran niistä niin meuhkattiin.
Twitter nousi muutama viikko sitten räjähdysmäisen kasvun myötä maailmanmaineeseen, kun joukko kärkibloggaajia innostui asiasta. Palvelun käyttäjämääriä kuvaavat käyrät nousivat jyrkästi ylöspäin ja pysähtyivät vasta kun palvelinkoneiden kapasiteetin rajat saavutettiin. Kaikkialla puhuttiin Twitteristä ja palvelun ympärille kasvoi lisäpalveluita kuin sieniä sateella: hauskana esimerkkinä vaikkapa Twittervision, joka näyttää uusimmat kirjoitukset maailmankartalla.
Palveluita kokeillessa varmistuin melko nopeasti siitä, että menojen ja tekemisten raportointi saattaa olla hauskaa hetken verran. Varsinainen kiinnostavuus löytyi kuitenkin jostain ihan muualta. Twitterin yksinkertainen käyttöliittymä houkutteli kirjoittamaan ylös mieleentulevia ideoita ja ajatuksia. Ne tallentuivat näkyviin omaan historianäkymääni ja saattoivat parhaassa tapauksessa kerätä vastauksia muilta käyttäjiltä. Mikä parasta, ajatuksia oli helppo lähettää myös kännykän avulla.
Tämähän oli kuin bloggaamista, mutta paljon spontaanimpaa. Enää ei tarvinnut miettiä että olisiko mieleenjuolahtanut idea blogipostauksen (tai edes pikkupostauksen) arvoinen, eikä sen ympärille tarvinnut rakentaa kehyskertomusta. Tämä oli itse asiassa juuri sitä, millaista bloggaamisen pitäisi olla: oman historian kirjoittamista, ajatuksien debuggausta ja niiden tarjoamista yhteisön iloksi.
Twitter ei ollut tässä bisneksessä yksin. Helsingissä Lönnrotinkadulla pitää toimistoaan firma nimeltään Jaiku, joka tarjoaa samankaltaista palvelua, jaiku.comia.
Jaiku on kuitenkin enemmän: siihen voi kytkeä myös RSS-syötteitä ja jos omistaa nykyaikaisen Nokian kännykän, voi imuroida itselleen Jaiku Mobilen helpottamaan kontaktien hallintaa ja päivityksien kirjoittamista.
Jaiku vahvisti entisestään ideaa “laiskan miehen bloggausalustasta”: kun kytkin siihen Flickrissä olevien valokuvieni ja Google Readerissa jaetuiksi merkaamieni postauksien syötteet, ne alkoivat näkyä automaattisesti omassa “Jaikuvirrassani”. Sisältö syntyy suorastaan itsestään.
Luulen että Jaikun tekijät ovat katselleet viime viikkojen ajan hieman kateellisina Twitterin menestystä. Teknisesti ja ominaisuuksien puolesta yksinkertaisempi palvelu on noussut valtaisaan maailmanmaineeseen, mutta vain harva on maininnut Jaikusta mitään.
Tätä kirjoittaessa asiaan saattaa olla kuitenkin tulossa muutos: bloggaava tv-, radio- ja podcast-toimittaja Leo Laporte ilmoitti eilen illalla näkyvisti hylkäävänsä Twitterin ja siirtyvänsä Jaikuun. Hänen perässään alkoi siirtyä muitakin kuuluisuuksia, ja kuten Robert Scoble kirjoittaa, tästä tekee merkityksellistä se, että Laporte on todennäköisesti yksi niistä henkilöistä jotka alunperin nostivatkin Twitterin maailmanmaineeseen.
Juuri nyt Jaikun käyttäjämäärät näyttäisivät olevan hyvässä kasvussa ja palvelimetkin alkavat jo natista kuorman alla. Toivottavasti ihan kaikki ylläpitäjät eivät ole pääsiäislomilla.
Nämä palvelut kehittyvät jatkuvasti ja onkin mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea tästä vielä syntyykään. Onko kyseessä uusi bloggaus vai hetken huuma? Jää nähtäväksi.
Voit seurata minun jaikuvirtaani osoitteessa http://samikki.jaiku.com/. En aio kuitenkaan edelleenkään lopettaa Pinseriin kirjoittamista :-)
Ainiin. Osaako joku kertoa, miksi näitä palveluita voisi kutsua suomenkielelellä? Onko kukaan edes yrittänyt keksiä niille jotain nimeä?
Rubel on nimittänyt sitä mikrobloggaamiseksi, mikä on tavallaan osuvaa, mutta ei anna koko kuvaa palvelun “kaikkiallistuneesta läpäisevyydestä” (armahtake mun soome keeli!). Ajatuskuplien pulpautteleminen kavereille on vekkuli ajatus, mutta se että antaisi kenen tahansa stalkkailla itseään.. uhh. Julkisuudenhallintatyökalu? Njaah. Olen molempia kokeillut ja tykkään että Jaikussa on enemmän toiminnallisuutta, kuten itsekin kirjoitat, mutten vielä vakkari-hyötykäyttöä oikein ole osannut sille keksiä.
Sinikantinen ruutuvihko lyijykynäkäyttöliittymällä palvelee hyvin edelleen spontaanien ajatusten ylöskirjaamispaikkana.
Pulaa olis hyvistä ajatuksista.
Jaikun tyyppinen homma olisi ihan kätsä, jos se olisi pidemmälle automatisoitu. Eli että kun tulen tietyn tukiaseman alueelle, niin lähtisi automaattisesti siihen tukiasemaan yhdistämäni jaiku (“töissä”).
Edelleen jää kyllä kysymys että miksi.
Kari H: näinhän siellä jo käykin… Se tosin näkyy sen varsinaisen Jaikun perässä. Tukiaseman voi siis nimetä ja se näkyy halutessasi varsinaisen Jaikun perässä: “Writing a Jaiku in work, Töölö, Helsinki, Finland.”
Aaa… muistelin lukeneeni joko FAQista tai jostain blogista, että tällainen ominaisuus olisi olemassa, mutta en onnistunut löytämään sitä, vaikka kovasti paikkoja nimesinkin puhelimellani.
Mulla toi location-kenttä katosi jossain vaiheessa Jaiku-sivultani. Nyt löytyy taas.
Käytin Jaikua sen ilmestymisen jälkeen jonkin aikaa, mutta sen tarjoama päivittyvä kikkare blogissa oli jatkuvasti hajalla ja aiheutti blogin latautumisen hidastumista liikaa. Otin sen pois käytöstä. Ainakin tuolloin Jaikun applikaatio imaisi kännykän akun tyhjäksi aika nopeasti.
Pitää varmaan kokeilla hommaa uudestaan … Itse yhdyn siihen tyyppiin, joka ilmaisi Twitteriä käyttäville tyypeille nasevasti “Nobody cares!”.
Pingback: Elefanttipuhetta » Kaxpistenollaäxälviis
Täysin samaa mieltä Juppen kanssa. Palveluita on enemmän kuin tarpeeksi ja ne kaikki täyttyvät sisällöstä, jota on enemmän kuin tarpeeksi. Puhumattakaan sisällön tarpeellisuudesta ja arvosta, joka 99% lähellä nollaa. Mutta hyvä kun ihmisillä on tekemistä, muuten olisi kovin tylsää.
Miten olisi “elämänvirta”? Englanninkielisiä vaihtoehtoja löytyy mm. täältä.
Osaiskohan joku kertoa, miksi tällaisia ns. palveluja tarvitaan. No, maailmassa on muutakin hömppää, joka ei sielunrauhaani häiritse.
Eikös tämä sama tarpeellisuus keskustelu käyty muutama vuosi sitten blogeista? Katsotaan nyt mitä tästä tulee eikä aleta huutamaan “hömppää”. Se kun tehtiin jo blogeille ja aika pahasti pieleen meni.
Ehkä tästä onkin uutisvälineeksi ennemmin kuin henk.koht. viestimeksi?
Pingback: JariLehtinen » Blog Archive » Mitä teen juuri tällä hetkellä
En ymmärrä miksi esim. Jaiku-ohjelman tapaista käytäntöä tarvitaan? Ovatko ohjelman kehittäjät vallan unohtaneet, että saan ilmaiseksi tiedon ystäväni halukkuudesta vastata puhelimeen, kunhan vaan soitan hänen puhelimen numeroonsa! Vastaa tai ei. Mitä sillä on väliä onko vastapuoli vessassa vaiko muuten vaan tavoittamattomissa jonkun erityisen syyn johdosta. Kysyn vaan.
Itse olen tutkijana tutkinut Jaikun ja sen edeltävää softaa 5-10 hengen ryhmissä (yhteensä 5 casea). Palvelu osuu ja uppoaa tiettyihin (kaveri)porukoihin. Itse asiassa webbipuoli ei ole vielä näyttänyt tarpeellisuuttaan, vaan mobiilipuoli ja nimenomaan reaaliaikaisuus on se juttu. Profiili ei ole näyttänyt olevan kovinkaan tärkeä ominaisuus, vaan ns. tilakuvaus ja paikkatieto. Jo pienikin tieto siitä mitä kaverit tekevät ja missä he ovat on arvokas tieto.
Ite oon kans liittynyt tohon twitteriin, mutta mulla on tullu vastaan pari ongelmaa. En osaa käyttää sitä kunnolla, johtuen siitä että se on englanninkielinen jne. Ja sitten, voiko tohon palveluun tosiaan lähettää vaan yhden kuvan itsestään?