Viime aikoina uutisissa on kerrottu usein, miten firmat irtisanovat työntekijöitä. Ensin puidaan juhlallisesti, moniko irtisanotuista on toimihenkilö ja moniko ei. Sitten ikään kuin peräkaneettina todetaan, että määräaikaisia työntekijöitä poistuu yhtiön leivistä lähes saman verran kuin vakituisia. Leikistikö he olivat töissä? Eikö määräaikaisten työn loppumista edes noteerata enää? Vaivihkaa työnantajien ajatteluun on hiipinyt käsitys, että työntekijät ovat kuin iloisia mehiläisiä, jotka haluavatkin lentää kukasta kukkaan parhaan meden perässä. Ehei. Kyllä meistä suurin osa haluaa tietää, että leipää on ensi vuonnakin.
Määräaikaiset työsuhteet pitäisi juuria työelämästä kuin rikkaruohot kasvimaasta. Oikeasti meistä kukaan ei halua suunnitella loppuelämäänsä kolmen kuukauden jaksoissa. Jos ette usko, katsokaa vaikka Naiskansalaisen diarya. Laskut, vuokrat, elämisen kustannukset eivät ole pätkittävissä ja pistettävissä hyllylle sen mukaan, miten paljon työvoiman pitäisi joustaa globaalitaloudessa.
Tulevaisuuden suunnittelu on vielä hankalampaa kuin nykyhetkestä selviäminen. Minkälaisiin vastuisiin voi sitoutua, jos pätkä seuraa toistaan työuralla? Kannustaako se esimerkiksi lasten hankintaan? Ei. Kannustaako se koulutettuja ihmisiä pysymään Suomessa? Ei. Onko oikein ihmisiä kohtaan roikottaa heitä pikkupestien syrjässä loputtomiin? Ei ole. Onko oikein, että määräaikaisten pestien väliin jäävät jaksot kustannetaan veronmaksajien pussista työttömyysturvana? Ei tosiaankaan. Jos työvoimaa tarvitaan, se on palkattava reilusti eikä jonkinlaiseksi kierrätettäväksi tilkkeeksi, josta ei tarvitse murehtia – potkujen sijaan vain jätetään työsopimus uusimatta, ja kaikilla on kivaa. No, tuskin on. Ainainen uuden väen kouluttaminen ja määräaikaisuudesta seuraavat sitoutumisongelmat kostautuvat työn laadussa ja jäljessä.
Määräaikaisuutta on aiemmin käytetty eräänlaisena pitkänä koeaikana, jolla etenkin nuoria on testattu ennen vakinaistamista. Nykyään kaikki ovat iästä riippumatta samoilla pätkätyömarkkinoilla. Se ei kuitenkaan ole helpottanut ikärasismia. Päinvastoin, Hesarissa oli viime viikolla pikku-uutinen tutkimuksesta, jonka mukaan Englannissa työntekijä on oikean ikäinen tasan viisi vuotta: 35-40-vuotiaana. Suomessa voidaan tietysti hymistellä, että meillä asiat ovat paremmin. Todellisuudessa työnantajat kuvittelevat, että ihminen, jolla työuraa on jäljellä 28 vuotta, on liian vanha ja tapoihinsa piintynyt. Tämäkin elämälle vieras ajattelu olisi jo aika unohtaa. Ei neli-viisikymppinen nykymaailmassa ole mikään huivi päässä köpöttävä mummo, joka odottaa vain hautaan pääsyä. Sitä paitsi on ärsyttävää asioida sellaisten yritysten kanssa, joissa kaikki työntekijät ovat itseä nuorempia. Se pistää miettimään, minkalaiset arvostukset firmassa oikein ovat vallalla.
Olinpa eilen luennolla, jossa luennoitsija piti oikein hyvänä ja luonnollisena kehityskulkuna, että (prujua lainaten) “senioriteetti/lojaalisuus korvautuu näytöillä.” Viimeistään silloin lopetin kuuntelemisen.
Allekirjoitan ja jos olisin dramaattinen, tekisin sen verellä. Sen verran tosin sanon, että moneen muuhun maahan verrattuna meillä taitaa olla asiat vielä kohtuullisen hyvin, vaikka polvia myöten suossa ollaankin. Vakinaiset työsuhteet ovat sentään vielä jollain tapaa järkevästi toteutettu.
Herkkänä yksityiskohtana mainittakoon, että hillittömintä meno lienee silloin, kun useampi määräaikainen kisaa vakineistattavasta paikasta. Sitä selkäänpuukotuksen ja itsensä raukoille rajoille ajamisen määrää.
Jees, tuo “näyttö” onkin sitten asia, joka on hyvin hankala hahmottaa. Silloin kun työntekijällä on pakko haalia “näyttöjä”, jää hyvin usein tärkeä, hidas ja hiljainen työn kehittäminen sivuun. Näyttöihin ja meriittien keräämiseen liittyvä ongelma on, että se kohdistaa työn arvioijan huomiota joskus näyttäviin, mutta yksittäisinä melko mitättömiin työsuorituksiin / onnenkantamoisiin, mutta jättää aidosti laadukkaan työn huomiotta. Lopulta sitä oppii aika taitavaksi pelaajaksi, haalimaan sopivia “näyttöjä”, samalla kun tekee Aidosti Tärkeää(tm) työtä, joka ei koskaan näytä kovin hyvältä, mutta triviaaleilla “näytöillä” saa ainakin huomiota.
> luennoitsija piti oikein hyvänä ja luonnollisena
> kehityskulkuna, että (prujua lainaten)
> “senioriteetti/lojaalisuus korvautuu näytöillä.”
Mitäs tuossa muka on vikana? Tietenkään pelkkä ikä tai kokemus ei tuo osaamista. Mitä vanhempi, sitä todennäköisemmin on oppinut hommansa, mutta eihän ikä voi valinta- tai valitsemattajättämisperuste olla.
Työntekijöistä tulee oman työnsä hehkuttajia vaikka se oli pelkästään sitä että pitää rutiinia yllä. Viikkopalavereissa käydään läpi mitä on tehnyt viikon aikana, siellä sitten kaikki keksii mitä ihmeellisimpiä aiheita esim. budjetoidaan uutta serveriä vaikka yksikön budjetti on nolla euroa.