Meillä harrastetaan mielellään uusimpia ihmevempeleitä, varsinkin silloin kun budjetti sattuu sallimaan. Se ei suinkaan tarkoita, että vanha tekniikka poistuisi samaa tahtia talosta. Autotallissa asuu jo joukko levysoittimia, joissa ei ole mitään erityistä vikaa – niitä vain ei tarvita missään. Kasettidekkiä sen sijaan huomaan käyttäväni aina silloin tällöin, esimerkiksi nauhoitettujen radio-ohjelmien kuunteluun. Meillä on myös jonkin verran musiikkikasetteja, joista en malta luopua.

Dekit ovat kuitenkin juuri ne vempeleet, jotka yleensä helpoimmin hajoavat. Nyt tarvitsen kaksipesäiselle JVC:lle korjaajaa, mutta en edes tiedä, mistä alkaisin etsiä sopivaa dekkitohtoria. En halua törmätä turjakkeeseen, joka nauraa jo heti ovella kysymykselleni ja valistaa alentuvasti, ettei kukaan enää kasetteja kuuntele. Pikkurouva on hyvä ja hankkii uudempaa tekniikkaa, esimerkiksi tällaisen sievän metallinvärisen juttuhomman.

On taas marraskuun 30. päivä. Olen toisinaan miettinyt, miten äkkiä talvisodan keskelle joutuneet lapset kokivat tapahtuman. Tällä kertaa minulla sattui olemaan kesken valokuvaaja Caj Bremerin kirja Mämmikoiran muistelmat, joka alkaa kuvauksella ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä Helsinkiin. Noin kymmenvuotias Bremer makaa sammalikossa peläten henkensä edestä. Opettaja on komentanut lapset maastoon kesken oppitunnin, kun kumeat jyrähdykset ovat saaneet luokan ikkunat helisemään.

Bremer kirjoittaa: “Kaikki pelkäsivät varmasti yhtä paljon siellä metsässä, mutta minut valtasi täydellinen pakokauhu. Minä en kyllä jäisi makaamaan sinne sammalikkoon, ei, minä pomppasin pystyyn ja lähdin täyttä vauhtia kohti kotia. Niiskuttaen ja nenä valuen, peläten koko ajan, että tulisi uusia koneita ja pommeja. Se oli samanlaista kuin painajaisunessa, jonka usein näin. Minä yritän paeta jotain kamalaa, yleensä karhuja, mutta liikutan vain jalkojani paikallani pääsemättä mihinkään. Nyt painajaisesta oli tullut totta.”

Hieman myöhemmin Bremer toteaa sodan syttymisen olleen niin rankka kokemus, että se pyyhkäisi pois lähes kaikki varhaisemmat lapsuudenmuistot. Koulu suljettiin ja Caj sisarineen evakuoitiin maaseudulle Sipoon saaristoon: “Olimme siellä kolme hirveän kylmää talvikuukautta, elohopea saattoi painua jopa neljäänkymmeneen miinusasteeseen, ja silloin pakkanen totisesti paukkui nurkissa. Rauha solmittiin maaliskuun 13. päivänä 1940–“

Kissa on nostettu pöydälle Koirapuistossa: mitä tehdä webkiusaamiselle. Näyttää siltä, että on tullut aika laatia joukko pelisääntöjä. Mitä voi tehdä, kun alkaa tuntua, että oman ilmaisun vapaus on vaarassa – esimerkiksi kun pelkää joutuvansa henkilökohtaisten hyökkäysten kohteeksi blogissa ilmaisemiensa mielipiteiden takia? Olisiko parasta vain purra hammasta ja jättää omaan arvoonsa loanheitto? Vai valita taistelu?

Vaikeita kysymyksiä. Olen kuitenkin luottavainen, että tähän asiaan saadaan kyllä selvyyttä, kun tarpeeksi moni ihminen sitä yhdessä pohtii. Mitä sinä tekisit?

Vietän jo kolmatta päivää sohvalla kannetavan kanssa, kiitos flunssan joka tukki poskiontelot ja valoi jotain sulaa lyijyä muistuttavaa pääni täyteen. Nano-urakka on sujunut hyvin, sillä olen huvittanut itseäni luomalla mahdollisimman epäilyttäviä hahmoja. Yksi fiktiivinen henkilö on jo saatu kolkattua varsin tyydyttävällä tavalla. Kirjassani on marraskuu, joten luonnonilmiötkin siirtyvät dekkariin kuin sellaisinaan.

Juoni on nyt kuitenkin saamassa epäuskottavan käänteen. Tampereen seudulla on parhaillaan ukkosvaroitus! Tiirailkaa pilviä, mammatuksia ja alasimia sekä välkyntää! Siis oikeasti, ei fiktiivisesti.

Monet jo varmaan tietävät, että harrastan mm. dekkareiden kirjoittamista omaksi iloksi – en ole vielä koskaan tarjonnut mitään kustantajalle. Kimmokkeen kirjailuun on jo toisena vuonna peräkkäin antanut Nanowrimo, jossa on tänä vuonna paljon suomalaisiakin osanottajia, erityisesti scifistejä. Kuukaudessa kirjoitetaan 50 000 sanaa. Aihe on vapaa, eikä tähtäimessä ole määrä vaan laatu. Tietty joillakin meistä sitä priimaa aina vain pukkaa. :-)

Tällä kertaa ajattelin kolkata muutamia hahmoja vuosilta 1989-1991. (Tai siis murhaaja kolkkaa ne, minä kirjoittajana vain avustan.) Törmäsin kuitenkin muistin lyhyyteen. En enää jaksa palauttaa mieleen tarpeeksi eläviä yksityiskohtia tuolta ajalta. Siitä olen varma, että ennen kännyköitä kaikki oli hankalampaa. Mieleeni on myös elävästi jäänyt hypetys kasinotalouden uhosta ja tuhosta. Sen sijaan monet arjen pikku asiat saavat mieleni tyhjenemään. Tuliko radiosta ohjelmaa yöllä? Mitä yökerhoissa tanssittiin? Joko kaikki söivät pitsaa ja vuokrasivat leffoja Makuunista?

Kuulisin mielelläni lukijoiden muistelmia tuolta ajalta!

Netistä ostaminen on nykyään varsin helppoa ja hauskaa. Joskus tavaraa voi kertyä hivenen liikaa, varsinkin jos ei pysty luopumaan mistään. Täytyykin ensi tilassa varata kirpparilta myyntipöytä, ettei käy näin.

Eilen tuli taas todistettua, että politiikka voi olla myös riemastuttavaa. Demarien Espoon ääniharava asettautui televisiouutisissa sievästi kuvaan ja täysin vakavalla naamalla totesi, että julkisuudesta on kunnallisvaaleissa suorastaan haittaa. Substanssi ratkaisee. No joo, juuri substanssi on toki Maria Guzeninan pääasiallinen avu. Samoin luonnollisesti mm. Toni Halmeen ja Anne Pohtamon. Pettämättömän todellisuudentajun lisäksi, tietty.

Yksi mieliblogeistani, Naamioiden takana, onnistui tänään yllättämään minut täydellisesti. Moni muukin on varmaan törmännyt tähän: kun on lukenut jotakin blogia pitempään, alkaa tulla sellainen olo kuin suorastaan tuntisi toisen (se on tietysti illuusio – mehän tunnemme vain kirjoituksen minäkertojan, emme lainkaan blogia kirjoittavaa henkilöä, paitsi jos olemme tutustuneet häneen muutenkin kuin virtuaalisesti). Jossain vaiheessa kuvitelma kuitenkin särkyy, yleensä silloin kun kirjoittajan mielipiteet eroavat jossain kohtaa täydellisesti omista näkemyksistä.

No, Naamioiden takana on valmis äidinkielen opettaja, joka on pakosta joutunut opiskelemaan 35 opintoviikkoa kirjallisuudentutkimusta. Se on herättänyt hänessä kysymyksen:”Minun oli (ja on yhä) jotenkin kauhean vaikea kuvitella, että kirjailija teosta kirjoittaessaan tarkoituksella täyttäisi tarinansa mitä omituisimmilla symboleilla, joita kirjallisuudentutkijat saavat sitten hurmiossa tulkita.”

Ei kai missään yliopistossa enää kirjallisuuden laitoksella opeteta, että kirjallisuudentutkimuksen tarkoitus on kaivaa esiin kirjailijan aikomuksia? Miten me oppisimme kirjoittamaan hyvin, ellemme kirjallisuutta lukemalla ja tutkimalla? Opettelemalla kielioppisääntöjä?

Pinseri on ollut hetken suorastaan hunningolla ja päivittämättä. Minun pitäisi olla vaaliesitteitä jakamassa. Pitäisi vielä jatkaa debattia paikallislehdissä Kangasalan kehittämisestä ja ideoida loppuhetken kiriä kuntavaaleihin. Vaaliblogiin pitäisi myös jaksaa kirjoitella.

Sen sijaan aion viettää koko päivän Nicholas Roylen teoksen The uncanny parissa. Aah. Mikään ei ole mukavampaa kuin laiskottelu täysin sopimattomalla hetkellä.