Muutama viikko sitten netissä tapahtui jonkinlainen naksahdus. Yllättäen joka paikassa alkoi tulla vastaan kirjoituksia Twitteristä: mistä oikein on kyse? muuttaako tämä maailmaa? ketä kiinnostaa?
Olin tutustunut jo aiemmin palveluun sen verran, että tiesin kyseessä olevan jonkinlaisen chatin, blogin ja yhteisöpalvelun risteytyksen: palvelun, jossa voi linkittää käyttäjäprofiiliaan kavereihinsa ja lähettää paivityksiä, joilla kerrotaan missä on ja mitä tekee. Lisämausteena palvelu toimii yhteen kännyköiden kanssa, niin että omien ja kaverien tekemisiä voi raportoida ja seurata liikkeellä ollessaan. Luokittelin kuitenkin itseni silloin “ketä kiinnostaa??” -kategoriaan. En usko, että menoni ja tekemiseni kiinnostavat ketään niin paljon. Mutta pakkohan Twitteriin ja muihin kaltaisiinsa palveluihin oli syventyä, kun kerran niistä niin meuhkattiin.
Twitter nousi muutama viikko sitten räjähdysmäisen kasvun myötä maailmanmaineeseen, kun joukko kärkibloggaajia innostui asiasta. Palvelun käyttäjämääriä kuvaavat käyrät nousivat jyrkästi ylöspäin ja pysähtyivät vasta kun palvelinkoneiden kapasiteetin rajat saavutettiin. Kaikkialla puhuttiin Twitteristä ja palvelun ympärille kasvoi lisäpalveluita kuin sieniä sateella: hauskana esimerkkinä vaikkapa Twittervision, joka näyttää uusimmat kirjoitukset maailmankartalla.
Palveluita kokeillessa varmistuin melko nopeasti siitä, että menojen ja tekemisten raportointi saattaa olla hauskaa hetken verran. Varsinainen kiinnostavuus löytyi kuitenkin jostain ihan muualta. Twitterin yksinkertainen käyttöliittymä houkutteli kirjoittamaan ylös mieleentulevia ideoita ja ajatuksia. Ne tallentuivat näkyviin omaan historianäkymääni ja saattoivat parhaassa tapauksessa kerätä vastauksia muilta käyttäjiltä. Mikä parasta, ajatuksia oli helppo lähettää myös kännykän avulla.
Tämähän oli kuin bloggaamista, mutta paljon spontaanimpaa. Enää ei tarvinnut miettiä että olisiko mieleenjuolahtanut idea blogipostauksen (tai edes pikkupostauksen) arvoinen, eikä sen ympärille tarvinnut rakentaa kehyskertomusta. Tämä oli itse asiassa juuri sitä, millaista bloggaamisen pitäisi olla: oman historian kirjoittamista, ajatuksien debuggausta ja niiden tarjoamista yhteisön iloksi.
Twitter ei ollut tässä bisneksessä yksin. Helsingissä Lönnrotinkadulla pitää toimistoaan firma nimeltään Jaiku, joka tarjoaa samankaltaista palvelua, jaiku.comia.
Jaiku on kuitenkin enemmän: siihen voi kytkeä myös RSS-syötteitä ja jos omistaa nykyaikaisen Nokian kännykän, voi imuroida itselleen Jaiku Mobilen helpottamaan kontaktien hallintaa ja päivityksien kirjoittamista.
Jaiku vahvisti entisestään ideaa “laiskan miehen bloggausalustasta”: kun kytkin siihen Flickrissä olevien valokuvieni ja Google Readerissa jaetuiksi merkaamieni postauksien syötteet, ne alkoivat näkyä automaattisesti omassa “Jaikuvirrassani”. Sisältö syntyy suorastaan itsestään.
Luulen että Jaikun tekijät ovat katselleet viime viikkojen ajan hieman kateellisina Twitterin menestystä. Teknisesti ja ominaisuuksien puolesta yksinkertaisempi palvelu on noussut valtaisaan maailmanmaineeseen, mutta vain harva on maininnut Jaikusta mitään.
Tätä kirjoittaessa asiaan saattaa olla kuitenkin tulossa muutos: bloggaava tv-, radio- ja podcast-toimittaja Leo Laporte ilmoitti eilen illalla näkyvisti hylkäävänsä Twitterin ja siirtyvänsä Jaikuun. Hänen perässään alkoi siirtyä muitakin kuuluisuuksia, ja kuten Robert Scoble kirjoittaa, tästä tekee merkityksellistä se, että Laporte on todennäköisesti yksi niistä henkilöistä jotka alunperin nostivatkin Twitterin maailmanmaineeseen.
Juuri nyt Jaikun käyttäjämäärät näyttäisivät olevan hyvässä kasvussa ja palvelimetkin alkavat jo natista kuorman alla. Toivottavasti ihan kaikki ylläpitäjät eivät ole pääsiäislomilla.
Nämä palvelut kehittyvät jatkuvasti ja onkin mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea tästä vielä syntyykään. Onko kyseessä uusi bloggaus vai hetken huuma? Jää nähtäväksi.
Voit seurata minun jaikuvirtaani osoitteessa http://samikki.jaiku.com/. En aio kuitenkaan edelleenkään lopettaa Pinseriin kirjoittamista :-)
Ainiin. Osaako joku kertoa, miksi näitä palveluita voisi kutsua suomenkielelellä? Onko kukaan edes yrittänyt keksiä niille jotain nimeä?