Tätä kirjoitusta ei ymmärrettävistä syistä palkittu “Minun yliopistoni 2025” -kirjoituskilpailussa, joten julkaisen sen tässä. Varoitus: kirjoitus on paitsi pitkä, myös täysin fiktiivinen.
OPOS, AIKOJEN KUVASTIN
“Mesimarjojen kypsyessä Antonia ja Maria tapasivat kuljeskella poimimassa niitä koreisiin vasuihin. Erään kerran he eksyivät ja joutuivat yöpymään autiotalossa. Sen lahoavien hirsien välistä Maria löysi isoäitinsä sormuksen, johon liittyi tarina Beata Sofian nuoruudenrakkaudesta.”
Näin kirjoitti Maria tietokoneella kuunnellen sähköpostejaan, silmäillen television korvanneesta Netkicksistä “Hullujen edustusrouvien” uusinta tuotantokautta ilman ääntä, vastaillen vastahakoisesti rintarossipuhelimeensa sekä tarkastellen noin 20 keskeneräistä dokumenttia ja 15 selainsivua löytääkseen naamattupäivityksen statukseen sopivan linkin, joka kuvaisi kristallinkirkkaasti hänen elämäänsä omakustanteisessa kotitoimistossa Tampereen Kuhmalahdella. Maria postasi kuvan kissasta, joka seisoi päällään vesisaavissa.
Marialla oli menossa 35. vuosi vapaana tutkijana. Eläkeikä nousi samaan aikaan kuin eläkkeitä leikattiin, mutta samapa tuo. Mariaa ei enää juurikaan harmittanut edes Topelius- analyysin kohtalo. Se joutuisi muiden tekstintutkimusten lailla vapaasti ja ilmaiseksi levitettäväksi, korkeintaan artikkelista perisi maksuja kustantaja omaan käyttöönsä. Mitä siitä, taitettu indeksi söisi myös niiden eläkesummat, joille työstä vielä jotakin maksettiin yliopistolla. Sitä paitsi hän teki juuri mitä halusi: pakeni menneisyyteen ja tutkaili tulevaisuutta.
Maria huokaisi ja siemaisi hajamielisesti kahvikupista, joka sisälsi joko tämänpäiväistä tai eilistä pikakahvia. Hän ei muistanut. Selkää kolotti, hartioita särki, silmiä kirveli mutta eläkkeelle ei akateemisella silpputyöläisellä ollut asiaa sen enempää kuin muillakaan. Työmarkkinat tarvitsivat kaikkia ikään ja kuntoon katsomatta, jos ei muuhun niin siltä varalta, että kirjallisuudentutkijoista äkkiä tulisi huutava pula.
Onneksi oli tyttärentytär, joka kävi tuomassa ruokaa ja tarkistamassa, että hän oli vielä elossa ja joskus muisti nukkua paitsi työtuolissa myös patjalla. Kuin tämän kohottavan ajatuksen siivittämänä 19-vuotias Liana astui sisään huoneeseen ja havaitsi hetken etsittyään sen nurkassa kumaran hahmon, joka tutki suurennuslasilla koirankorville selattuja “Lukemisia lapsille”. Huoneeseen ei ollut sytytetty valoja, koska lamppu oli palanut loppuun aikoja sitten eikä höpsö isoäiti ikinä muistanut tilata Amazonista uutta.
Maria oli ollut masentunut kohta parikymmentä vuotta, sen jälkeen kun hänen tyttärensä jäi opiskelupaikatta, pakeni kaduille ilman uskoa parempaan huomiseen, sairastui aidsiin ja kuoli huumeisiin saatuaan aviottoman vauvan, jonka juuri ehti nimetä Lianaksi ennen yliannostusta. Valitettavasti nettiterapia ei ollut auttanut järkyttynyttä Mariaa ja hän eli ikuisessa lääketokkurassa. Hän ei voinut lakata syyttämästä itseään. Eikö olisi pitänyt omistautua lapsenlapsen hoitamiseen työnteon sijasta? Mutta miten he toimeentulotuella ja alimmalla äitysrahalla olisivat eläneet? Kerjäämällä kadullako?
“Mitä Sinä täällä pimeässä istut, rakas isoäiti?” tyttärentytär kysyi. Maria huitaisi kädellään kohti kirjojen ja paperien täyttämää keinutuolia. Hän ei ehtinyt nyt puhua Lianalle, koska toimeksiantaja tinkasi puhelimessa käännöstään. Satasivuinen pumaska oli toimitettu jo viime viikolla Marialle ladattavaksi mutta sitä ei ollut vieläkään suomennettu! Palkkiosta pitäisi tinkiä, jos hän ei halunnut tilausten loppuvan.
Liana siirsi paperi- ja kirjakasat syrjään, istahti mukavasti kiikkustuoliin ja alkoi näppäillä pädiään. Siellä oli niin hyviä uutisia, että oli hihkaistava ääneen. Liana oli päässyt Tampereen yliopistoon!
Mikä vuosi nyt on?
“Mikä vuosi nyt on?” isoäiti kysyi alistuneesti Lianalta toimeksiantajan saatua tahtonsa läpi eli tingittyä käännöshinnan puoleen. Maria ei ehtinyt viettää juhannusta, joulua tai uuttavuotta, koska silpputyö kasaantui aina juhlapyhiin palkansaajien siivotessa arkipöytiään ennen lomalle lähtöä. Niinpä viime Sylvesterin päivä (ja luultavasti muutama edellinen) oli jäänyt väliin.
“Tietenkin 2025!” huudahti Liana ja kiirehti halaamaan haurasta, ryppyistä isoäitiään, jonka luut osteoporoosi oli työterveyshuollon puutteessa kuin varkain nakertanut. “Minä olen juuri päässyt yliopistoon! Eikö ole ihanaa?”
“Ai Inno-Aaltoon?” isoäiti ilahtui ensin mutta muuttui sitten synkäksi kuultuaan, että Lianasta tulisi tamylainen. Tampereella opiskelijoita kutsuttiin “tamylaisiksi”, koska oppilaskunnan pakolliseen jäsenmaksuun oli liitetty vaivihkaa “oppilasmaksu”, joka tilitettiin yliopistolle. Kätkettyihin lukukausimaksuihin ryhtymistä ei enää voinut estää sen jälkeen, kun kaikki valtiontuki koulutukselle oli keskitetty Helsinkiin ja teknologiaan.
Tampereen yliopistoon oli jatkuva haku, koska sinne ei olisi muuten riittänyt opiskelijoita. Päärakennuksen katosta satoi sisään niin usein, että kaikilla työntekijöillä oli pöydän alla sateen varalta ämpärit. Siivouksen siirryttyä roboteille Pinnien katossa leijuivat valtavat pölykoirat, minkä takia allergikot ja astmaatikot olivat siirtyneet pysyvästi etätöihin. Myös opiskelijat seurasivat opetusta lähinnä verkossa yliopistorakennuksen ulkopuolelta. Useimmat kävivät vain tenttimässä Vapaudenkadulla eli Svaboda Ulitsalla. Kalevantie oli kaiken varalta nimetty uudelleen vuosikymmenen poliittisissa myrskyissä.
“Topeliuksen kertomus Vanha tupa vertautuu hänen lukunäytelmäänsä Aikojen kuvastin. Molemmissa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyhetkessä päähenkilöiden vaihtaessa rooleja sukupolvien jatkumossa”, Maria ehti kirjoittaa ennen kuin innostunut nuori tamylainen työnsi pädin hänen silmiensä eteen: “Kirjauduin jo yliopistoon ja loin Opoksen. Eikö ole hieno?”
Opos tuijotti Mariaa ja Maria tuijotti takaisin. Avatar noudatti tarkasti nuorten kauneusihanteita: tuuhea tukka, isot rinnat, kapea lantio, pitkät jalat ja valtavat silmät, jotka hohtivat rajausten sisältä kirkkaina, vailla ilmettä. Ehkä piirteetön vaikutelma johtui hahmon sileydestä ja täydellisen tasaisesta ihonväristä, tai ehkä Maria vain ei nähnyt kovin selvästi aikoja sitten uusituilla silmälaseillaan. Hän tunsi olonsa epämukavaksi. Katse oli liian suora, liian kaikkinäkevä, kuin kaksi tietokoneen kameran vihreänä paistavaa valoa.
Minkälaisen seikkailun haluat?
“Tervetuloa Tampereen yliopistoon, minä olen Opos. Minkälaisen seikkailun haluat kokea seuraavaksi?” botti lausui iloisen kirkkaasti ja hymyili. Se katsoi suoraan Mariaan, joka vaivaantuneena kääntyi pois päin toivoen, että Opos puhuisi mieluummin Lianalle. Hän tunsi itsensä liian vanhaksi yliopistoon. Sitä hän totta tosiaan olikin, sävähti ajatus aivojen lävitse ennen kuin Maria onnistui tukahduttamaan sen aiheuttaman häpeän.
Liana kumartui innostuneena katsomaan Oposta ruudulta. Pian he juttelivat luontevasti toisilleen. Opos oli kuin kauan sitten kadotettu lapsuudenystävä, joka johdatti Lianan yliopiston ihmeisiin: se oli kuin runsaudensarvi, josta pystyi valitsemaan minkä seikkailun tahansa. Maria katseli yltyvän kateuden vallassa, miten helposti lapsenlapsi sujahti mukaan kuvioihin, joiden opettelussa hänellä itsellään oli kaukaisella 1900-luvulla mennyt vuosikausia.
Ennen kuin tunti oli kulunut, Liana oli valinnut pääaineen lisäksi neljä sivuainetta ja suorittanut tietokilvaksi rakennetulla pelillä osan “yleisopinnoista”, jotka Maria muisti jättäneensä ihan viimeisiksi valmistumisen esteiksi. Tyttärentytär oli tullut valituksi Tamyn Daameihin (entinen feministissävytteinen Akkaryhmä), saanut kaksi mentoria ja onnistunut luomaan personoidun lukulistan aiheista, jotka häntä itseään kiinnostivat. Ne olivat kaikki e-teoksia, jotka sai heti koneelleen varaamatta ja jonottamatta.
Ikävä kyllä Maria melkein tunsi katkeruutta muistaessaan, miten hän ei yli 20-vuotisella opiskelu-urallaan onnistunut löytämään edes väitöskirjaohjaajaa, joka ei olisi melko heti kuollut tai muuttanut ulkomaiseen yliopistoon. Saati että hän olisi onnistunut paikantamaan koskaan niitä jo valmiiksi vanhentuneita paperikirjoja, joita vaihtuvat ohjaajat muistinsa varassa suosittivat. (Ne kirjoitti “se joku Jaska, joka päätyi Eskolannummen ammattikorkeaan ja sivusi jotakin mikä kai liittyi tutkimusaiheeseesi”.)
Puolelta öin Liana lähti omaan yksiötaloonsa posket innosta hehkuen. Maria istui edelleen koneella vuoroin suomentamassa tekstiä muinaisten egyptiläisten preferoiduista ruumiinmuodoista ja vuoroin laatimassa artikkelia Topeliuksen kertomuksista. Lopulta hän ei voinut enää pidättää uteliaisuuttaan. Valmistuttuaan tohtoriksi Maria oli vannonut, että ei enää koskaan, ikinä, kuuna kullanvalkeana opiskele mitään. Tampereen yliopiston uusi Opos oli kuitenkin liian suuri houkutus.
“Kokeilen vain ihan vähän Avoimessa yliopistossa, miten Opos toimii. Ei se tarkoita, että retkahdan taas opiskeluun. Kuuluuhan yleissivistykseen tietää, miten yliopiston oppimisympäristö nykyään toimii”, mutisi Maria itsekseen, kun hän vapisevin sormin ilmoittautui avoimeen yliopistoon ja painoi saman tien kurssimaksun pois tililtään toiselle. Siinä se oli: Opos, joka ilmeettömänä tuijotti häntä – luotu oletetun normikäyttäjänsä standardikuvaksi. Langanlaiha, kireähkö myöhäiskeski-ikäinen, jonka Botoxilla parannetut kasvot ja mustat hiustenpidennykset tekivät hänestä jännittävän kummajaisen. Maria tunsi pettymystä. Tuollaisena vanhana noitanako uusien aikojen kuvastin häntä piti? Teki mieli sulkea kone ja paeta itkemään.
Topeliuksen kertomuksista olisi varmasti rakentunut loistava analyysi, muinaisegyptiläisten morfologiat olisivat tulleet tarkasti suomennetuiksi ja parisen muutakin kirjoitustyötä tehtyä, jos Maria olisi noudattanut intuitiotaan.
Maailma joutui pettymään
Maailma joutui kuitenkin pettymään. Selaillessaan valikoita Maria huomasi, että Opoksen voi muuntaa aivan mieleisekseen. Muistamatta ajan kulua hän sääti Oposta, kunnes oli löytänyt uudestaan nuoruutensa kadotetut vuodet, ne jotka kuluivat alakuppilassa ja ikkunattomissa luentosaleissa puuduttavaa jankkausta kuunnellen ja kynällä muistiinpanoja kirjaillen. Poissa olivat proseminaarit, joissa opponentit korjasivat esitelmöitsijän kirjoitusvirheitä, seminaarit joissa luettiin opettajan omaa artikkelia alleviivaten sitä, kirja- ja luentotentit joihin vuodatettiin kaikki mieleentuleva tietämys, joka tenttiinluvun jäljiltä oli vielä hetken muistissa kuin ohkainen kerros katoavaa kultapölyä.
Opos oli nuori, kaunis, rehti, loistava versio Mariasta, uusi sielunsisar, jonka kanssa he seikkailivat pelistä toiseen keräten “opintosuorituksia”, kuten mudista smaragdisormuksia tai Vallan miekkoja. Yhtenä päivänä he olivat muka psykologeja ja harjoittelivat bottiversion kanssa ratkaisukeskeistä terapiaa, toisena sukelsivat venäjän verbimuotoihin itse Tolstoin opastuksella. Tätä Maria rakasti! Hän tahtoi kuljeskella Pietarin katuja myös Dostojevskin seurassa keskustellen sielusta ja syödä samalla Naminami-vanukasta kotonaan.
Huonostihan siinä kävi. Pian Maria oli palannut takaisin vanhan nuoruudenrakkautensa pariin: oppimisen ja seikkailujen maailmaan, jossa Opoksen rinnalla sai pelejä pelaamalla ja arvoituksia ratkaisemalla edistyä yhä uusien kiehtovien oppiaineiden maailmaan. Hän ei halunnut koskaan lopettaa opiskelua, vaikka tiesi sen olevan hyödytöntä, hyödytöntä, hyödytöntä. Jatkuvan oppimisen propaganda oli tuhonnut Marian sukupolven. Sentään hän ymmärsi varoittaa Lianaa sukeltamassa liian syvälle tähän valheelliseen ihmemaailmaan, jossa nautinto verhoiltiin saavutuksiksi. Uuden sukupolven järkevänä ja maltillisena edustajana Liana siirtyikin pian oppisopimuksella putkistonhuoltajan assistentiksi Vantaalle ja hänen tulevaisuutensa oli näin turvattu.
Vuoden viimeisenä päivänä 2025 Liana tuodessaan isoäidille ruoka- ja viinikoria löysi vanhuksen kangistuneena koneen ääreen. Isoäiti ei vastannut tervehdykseen vaan tuijotti rävähtämättä Opoksen riemua loistaviin silmiin. Opos luki ääneen maailman hienoimpia runoja ja välillä pyörähteli varpaillaan soittaen huilua kuin vihreä metsänhenki. Maria oli solahtanut tulevaisuuden maahan eikä nykyhetki rajoittaisi häntä enää koskaan. Mesimarjojen kypsyessä peitti hennonvihreä karva jo kaikki asunnon kahvikupit mutta Maria ei tiennyt siitä mitään.
